Kuten Cato jo aiemmin kirjoitti, on presidentin virasta luovuttava.

Tämä ei tarkoita, että olisi järkevää boikotoida tulevia presidentinvaaleja, sillä kun ko. virka on, se on täytettävä parhaalla mahdollisella tavalla. Cato kannattaa Heidi Hautalaa, hän kun on ainoana ehdokkaana julkisesti kannattanut presidentin valtaoikeuksien vähentämistä.

Cato näkee presidentti-instituutiossa yhden hyvän puolen: presidentti on kansan suoraan valitsema, ainoa valtakunnallisessa vaalissa valittu kansallisen ykkösketjun poliitikko (eduskunta valitaan vaalipiireittäin, ei siis valtakunnallisesti). Tästä näkövinkkelistä nykyinen trendi vallattomasta presidentistä näyttää kovin kummalliselta, toivotaanhan presidentiltä kaiken sen korjaamista, mihin presidentillä ei ole mitään virallista sanavaltaa alkaen työttömyydestä ja päättyen Elimäen myllyn kiven hiontaan.

Poliittinen valta kuuluu kuitenkin suomalaisessa järjestelmässä olennaisesti pääministerille. Pääministeri eroaa presidentistä pääosin sillä, että hän on (yleensä) eduskunnan jäsen ja on riippuvainen edustajatovereittensa hyvästä tahdosta.

Caton taannoinen ehdotus perustuu olennaisesti näille kahdelle huomiolle: kansa haluaa vahvan päättäjän, jolla on todellista valtaa tärkeisiin asioihin, ja se haluaa valita hänet itse. Siksipä pääministerin pesti pitää asettaa vaaleilla valittavaksi. Jotta pääministeristä ei tulisi amerikkalaistyylistä presidenttiä, on hänen kytköksensä eduskuntaan pidettävä. Siksi pääministeri olisi edelleen (ex officio) kansanedustaja ja riippuvainen eduskunnan luottamuksesta. Kansanedustajista siis 199 valittaisiin kuten tähänkin asti vaalipiireistä, mutta yksi kansanedustaja valittaisiin valtakunnallisella vaalilla, ja tällä edustajalla olisi kansan mandaatti toimia pääministerinä.

Caton mielestä tämä myös selkeyttäisi eduskuntavaalien luonnetta. Viime vaaleissa eduskuntavaaleista yritettiin tehdä pääministerivaalit: Paavo Lipponen, Anneli Jäätteenmäki ja Sauli Niinistö Ville Itälä (muistaako häntä enää kukaan?) (korjattu jälkeen päin) kilpailivat kaikki pääministerin paikasta. Pienpuolueiden kannattajille tuli hankala pulma: ottaako kantaa pääministeriin vai edistääkö oman, oikean aatteen asiaa? Pääministerin valitseminen omassa (eduskuntavaaleihin kytetyissä) vaaleissaan irrottaa nämä kaksi kysymystä olennaisesti toisistaan, ja Caton mielestä se parantaa molempien elinten demokraattista oikeutusta.

Jos pääministeri menettää eduskunnan luottamuksen, on siinä toisaalta kyse siitä, että eduskunta ei enää katso voivansa tukea kansan tekemää valintaa. On siis punnittava, kumpi on oikeassa: eduskunta vai pääministeri, vai onko mahdollisesti vastaus jokin muu. Siksi pääministerin epäluottamuksen tulee kaataa koko eduskunta ja aiheuttaa uudet vaalit.

Jotta pääministerivaalit olisivat aidosti riippumattomat eduskuntavaaleista, on pidettävä huoli siitä, että pääministeriehdokkaat voivat tavoitella tavallista kansanedustajan pestiä ilman että menestys tai sen puute pääministerin vaalissa aiheuttaa systemaattista virhettä eduskuntavaaleihin. Tämän vuoksi pääministeriehdokkaiden tulee voida hakea myös tavallista eduskuntapaikkaa, ja kun on odotettavissa, että pääministeriksi valittu on saanut myös kovan tuloksen eduskuntavaaleissa, on kohtuullilsta, että pääministerin eduskuntavaaliäänisaldo otetaan huomioon hänen listansa vertailulukuja laskettaessa. Toisaalta pääministeri valitaan eduskuntaan valtakunnalliselta paikalta vapauttaen hänelle muuten kuuluvan maakunnallisen paikan, joten on myös kohtuullista, että pääministerille ei lasketa maakunnallisessa ääntenlaskussa vertailulukua, vaan hänet ikäänkuin "unohdetaan" heti, kun hänen äänipottinsa on laskettu listan eduksi.

Masinoikaa toisianne,

Cato